Eräperinne
Copyrights by Ilkka Seikku
Perinteiset eränkäyntitaidot ja luonnossa selviäminen ovat ikiaikaisia itsestäänselvyyksiä Suomessa. Kehnollakin varustuksella täällä on pärjätty ja osattu elää. Nykyäänkin aihe kiinnostaa monia ihmisiä, mutta enää ei vaarit ehkä viekään pienestä pitäen metsälle ja ukki ei ehkä osaakaan varttaa kirvestä tai vääntää vitsasta, puhumattakaan että luonnosta voisi löytää hätätilanteessa ravintoa.
Luonnon merkitys
Maaltapako (tai paremminkin ihmisten pakottaminen pois maalta) ja kaupunkielämän materialismiin perustuva helppous ovat vieroittaneet monet totaalisesti pois luonnosta. Luonto on likainen ja pelottava ympäristö. Vailla palveluja ja valmiiksi tehtyä ohjelmaa se on myös kuolettavan tylsä paikka. Metsässä on vaikea päteä kenellekään, siellä ei katsota CV:tä ja ne juuri asennetut auton erikoisvanteetkin ovat silmänkantamattomissa. Luonnossa ei ole yhteiskuntaeroja eikä köyhiä sen enempää kuin rikkaitakaan.
Alkujaan ihmisen oli pakko olla ”eränkävijä”. Metsästys, kalastus ja keruutoiminta oli ihan yhtä arkipäiväistä kuin nykyään marketissa käynti.
Erona tosin se, että homma oli huomattavasti rankempaa ja kesälomat ja pekkaspäivät oli outoja käsitteitä. Kun täytyy huomioida talven varalle varautuminen niin pelkkä kesämökin polttopuiden teko ja niiden pinoaminen kauniiksi pihan koristeeksi ei oikein vastaa samaa. Ja talven mittaan jos ne polttopuut hupenivat liiaksi, oli aika usein edessä kuolema. Tottakai se on hyvä että elämä ei enää ole ihan niin suurta kamppailua. Mutta sekin on tottumiskysymys. Muinainen ihminen ei tiennyt helpommasta. Ei oltu vielä tarpeeksi alettu alistaa ja orjuuttaa ketään ja luontoa kunnioitettiin, koska se ”antoi”. Nykyäänhän ihminen ajattelee että ”mitäs sitä ottaisi”, sen kummemin ajattelematta luonnon tilaa.
Nykyisin jokainen puu, kivi ja kanto, samoin kuin suot, joet ja järvet on laskelmallisesti arvoitettu. Niillä on hinta jonka ihminen on niille keksinyt. Hinta perustuu siihen, millaisia hyödykkeitä tai useammin ehkäpä; turhakkeita, kyseinen elementti vastaa. Puolentoista kuution mänty on sadan euron luokkaa. Sillä saa halvahkon kännykän. Sitä ei arvoiteta että mikä sen puun merkitys on ympäröivälle luonnolle, paitsi korkeintaan juuri vaalien alla.. Mikä ihminen on määräämään mitään arvoja sille, jonka olemassaoloon perustuu koko sen ihmisen eläminen tällä planeetalla!?
Maaperä alkaa olemaan täynnä putkia ja johtoja, joita ihminen suuressa mahtavuudessaan ja viisaudessaan sinne on kätkenyt. Ja sekin taas vain ja ainoastaan siksi, että helpottaisi eloaan muun luonnon kustannuksella. Yhteiskunnan ”kehitys” on edennyt siihen huikeaan pisteeseen, että jotkut päättävät mitä kukakin tekee. Vastuun he sysäävät kuitenkin sille jota määräilevät, se on nerokasta. Jos et halua vesijohtoa kun töllisi vieressä on lähde, niin sinut pakotetaan ottamaan se vesiputki ja putki kaivetaan vaikka sen lähteen läpi, saastuttaen se.
Hulluinta on, että kaikki ihmiset tietävät kyllä miten järjetöntä se on, mutta silti niin tehdään.
Kyseiseen alistamiseen ja luonnon raiskaukseen on todella helppo mennä mukaan. Se on siinä mielessä stressitöntä kun ei tarvitse edes katsella, eikä edes tietää koko luonnontuhoutumisesta. Vastalauseet nauretaan kumoon ja toistetaan hokemaa; ”kehityksen on kuljettava eteenpäin”.
Luonnon hyvinvointia ei pidetä niinkään tärkeänä, vaikka siitä aika ajoin keskustellaan. Tällaisesta keskustelusta on tullut enemmänkin vain tapa, sen tarkoituksena ei juurikaan ole oikeasti asioille tehdä mitään.
Tärkeämpiä asioita ovat kansakuntien liitot ja muut suuret linjaukset. Kaikki haluavat olla isojen ihmismassojen johtajia. Kuinka tärkeä oikeasti on vaikkapa EU? Verrattuna luontoon? Olisiko EU vouhotusta ilman hyvinvoivaa luontoa? Entä olisiko hyvinvoiva luonto ilman EU:a?
Tottahan toki selitetään, että esim. näissä yhteisissä liitoissa saa enemmän aikaiseksi ja esim. luonnon hyvinvointia voidaan silloin katsoa moniulotteisemmin ja suojelutoimien järjestelystä saadaan tehokkaampaa.
Juurikin niin se asia on. Ja sehän tässä tökkiikin. Yksi ihminen kokee olevansa niin mitätön, ettei mahda luonnon raiskaamiselle mitään, eikä tälle päättömälle ”kehitykselle”. Direktiiveillä MÄÄRÄTÄÄN luontoa koskevia asioita. Pahin roisto on juuri se luonnossa ja luonnon ehdoilla elelevä tyyppi. Se kun katkoo silloin tällöin puista oksia ja ottaa ravintonsa ja muut tarpeensa suoraan sieltä luonnosta. Attaseasalkkuaan kanniskeleva virkamies ei edes mieti, että hänen salkkunsa metalliniittien materiaali on louhittu maasta ja kotosalla säätäessään ilmalämpöpumppuaan hän ei edes ole kiinnostunut paljonko luonnolta on väkisin otettu, jotta se edullinen sähkö virtaa siihen pumppuun. Se ei näy!
Yleinen teesi on että ”jos kaikki maailman ihmiset käyttäisivät luontoa kuten muinainenkin ihminen, niin anti ei luonnosta riittäisi”. Tuo on paksuinta postaskaa mitä voi suustaan ulos työntää!
Tällähetkellä ihminen rasittaa luontoa enemmän kuin milloinkaan aiemmin. Ja monin kerroin enemmän kuin edes suhteutettuna aikakausien väkilukuihin. Mistä nykypäivän ihminen kuvittelee sen television tupsahtaneen siihen ylisuuren olohuoneen jalopuiselle, muutaman vuoden välein uuteen vaihdettavalle pöydälle? Tyhjästäkö? Entä ne kaksi autoa siinä pihassa? Ilmeistyivätkö ne autokauppaan itsekseen?
Ei. Vaan ne kaikki on otettu jokaikistä nippeliä ja mutteria myöden luonnosta. Myös ne täysin tarpeettomat ”lisämausteet” ja muut turhakkeet, joita suurin osa ihmisen käyttämästä materiasta todellisuudessa on.
Hämmästyttävintä on se, että silti vaan se luonto sinnittelee ja antaa meidän keekoilla täällä. Nöyrryytettynä, raiskattuna ja kahlittuna se silti vaan antaa meille kaiken mitä tarvitsemme ja lisäksi henki pihisten jakelee meille vieläpä valtavan määrän täysin turhaa materiaa.
Surullista on se, että ihminen ei arvosta sitäkään, vaan haluaa vielä vaan lisää ja lisää, loputtomasti. Ja ihminenhän ei edes jakele sitä kaikille ihmisille tasapuolisesti, vaan vahvimman oikeudella siitä otetaan vaikka kaikki yksin itselle.
Miten sitten pitäisi elää ja olla?!? Mistä sitä kukaan tietää, ei sellaista voi määrätä. Periaatteessa juuri näin kun nyt mennäänkin; luonnonlaki, vahvemman oikeus. Tapetaan ja valloitetaan, raiskataan ja alistetaan. Kuka tietää?
Ihmisellä kun kuitenkin on jokaisella sellainen kuin moraali. Tavallaan sisällään oleva tietoisuus oikeasta ja väärästä joka perustuu paljolti siihen, että miten haluaisi itseään kohdeltavan.
Sen perusteella voisi olettaa että ihminen toimisi mahdollisimman huomaamattomana tekijänä luonnossa. Ottaisi sen mitä tarvitsee, ei enempää. Ne on hienoja sanoja ja kaikki arvostaa, mutta todellisuudessa niin toimii vain äärettömän harva. Useimmat eivät ole edes sellaista ihmistä nähneet tai kuulleet sellaisesta.
Tottumus on suuri ongelma. Kun totutaan johonkin helpompaan, niin siitä on todella vaikea päästää irti. Sähkölämmitys. Aika harva vaihtaisi sähkölämmityksen kokonaan vaikka puulämmitykseen. Maalaisromantiikkaa tirisevissä sisustuslehdissä on ihania takkoja ja puut aseteltuna kauniisti.. Vaikuttaa ihastuttavalta ja moni ostaakin juuri sitä varten itselleen kesämökin tai huvilan, että voi siellä leikkiä luonnonystävää ja luonnonläheistä ”perusihmistä”. Toinen asunto pidetään kuitenkin omistuksessa, koska se on lähellä toimistoa jossa työskennellään, jotta saadaan rahaa siihen wannabee mökkiin. Sähköpatterit imevät luonnonvoimaa yötäpäivää, mutta olo on silti kuin jollain maailmanpelastajalla kun tungetaan halkoa mökin takkaan, jonka pihaan on ajettu uudenkarhealla maastoautolla.
Siihen ei suostuta, että jäisikin sinne luonnon lähellä olevaan mökkiin. Elää siellä. Eihän se käy, ihmiset pitäisivät hulluna ja arvostettu ura jonain imurikauppiaana saattaisi mennä sivu suun.
Yhteiskunta
Historiansa ja juuriensa unohtaminen, etenkin näin isosti, kuten on tapahtunut tässä eränkäyntikulttuurin tapauksessa, on aika erikoista. Ei puhuta pitkästä ajasta kun vielä eränkäynnillä oli hyvin merkittävä rooli suurelle osalle Suomen kansasta.
Elettiin luonnosta ja luonnossa.
Sittemmin tapahtui se, mikä yleensäkin tapahtuu ”kehityksen” nujertaessa alkuperäisen tavan elää; vanhaa alettiin häpeämään! Luonnosta saatava ravinto mutusteltiin puolipiilossa, mutta kerran vuodessa satamaan saapuneita appelsiineja aseteltiin näyttävästi juhlapöytään naapurien narskutellessa kateellisena hampaitaan. Muutenkin kaikki muualta tuotu oli hienoa ja ne omat perinteiset asiat olivat merkki köyhyydestä ja huonoudesta.
Samaa edustaa useimmissa kodeissa yhä vieläkin sitkeässä oleva tapa, että ”fiineimmille” vieraille haetaan ne arvoastiastot kahvipöytään. Ei kehdata käyttää niitä arkiastioita, etteivät pidä köyhinä ja sivistymättöminä. Sanotaan että ihmisen erottaa eläimestä käsitys kuolemasta, valehtelu ja suunnitelmallisuus. Edellä olevat ominaisuudet kuitenkin voi nähdä monen eläimen omaavan.
Mutta tuo itsensä ja oman elämänsä häpeäminen on asia, jota muut eläimet eivät edes osaa.
Jos oikein mietimme, että mikä rajaa tämän nykytilan tuosta entisaikojen eränkäyntikulttuurista, niin huomaamme äkkiä, että se raja-aita on todella huterasti pystyssä.
Yksi oleellinen asia on tiedonsiirto. Nykyään kun tieto on paikassa X, se on halutessa likimain samalla hetkellä missä tahansa maapallolla. Tämän mahdollistaa teknologia. Lankapuhelimet, radiopuhelimet, kännykät, tv, internet jne. Kuvittele jos ne olisi poissa; KUKAAN ei tietäisi että mikä on mielestäsi ”IHQ”:ua eikä kukaan saisi reaaliajassa lukea facebook-päivityksestäsi, että olet juuri juonut lasillisen vettä! Myös aavistuksen tärkeämpänä pidetyt asiat olisivat täysin tiedostamattomissa kun välimatka on yli huutoetäisyyden.
Ihmisellä, kuten myös monilla muilla eläimillä, on tarve rakentaa yhteiskunta. Alkukantaisimmilla ihmisilläkin on omat kulttuurinsa ja sitä kautta yhteiskunta omine sääntöineen ja järjestelmineen.
Muista eläimistä poiketen ihminen kuitenkin koittaa ”rakentaa” yhteiskuntaansa kokoajan. Sanotaan että kehityksen ja yhteiskunnan on mentävä ”eteenpäin”. Sana ”eteenpäin” tässä yhteydessä on aika omituinen, mutta perustunee ihmisen tapaan ajatella tulevaa ja mennyttä ikäänkuin eteenpäin kulkemisena ja takaisinpäin kulkemisena. Samoin kuin nykyihminen kellon keksittyään alkoi ajattelemaan ajan käsitystä eteenpäin menevänä. Tuleva on edessäpäin ja mennyt on takana. Aika hullu ajatus sinällään ja täysin väärä..
Aika ei liiku, eikä siis historiakaan.
Ihmisen loputon yhteiskunnan kehittämisen ja rakentamisen tarve tuhoaa AINA loppujen lopuksi kyseisen yhteiskunnan. Esimerkkejä on historiassa valtavat määrät ja varmastikaan kaikki eivät ole tulleet tietoon. Puheet yhteiskunnan sortumisesta on ikiajat leimattu hullunpuheeksi ja niin ne leimataan yhä ja tullaan varmasti tulevaisuudessakin leimaamaan. Aina kuitenkin muistutetaan, että historia toistaa itseään. Miksi siitä ei oteta oppia, vaikka suunnilleen kaikki sen tunnustavat?? Historiasta näkee tulevan, aika helppoa! Kehityksen huumassa ihminen kuitenkin olettaa aina olevansa juuri sen aikakauden edustaja, joka tietää miten kaiken saa hallintaansa ja maailmasta tehtyä ikuisen..
Yhteiskunnan sortumisen jälkeen aletaan rakentamaan aina uutta, se on sisäänrakennettu selviytymiskeino. Kerätään yhteisö ja laaditaan säännöt, ei se muuta tarvitse. Mutta jossain vaiheessa löytyy aina ihminen, joka keksii hyötyä muiden ihmisten tai luonnon kustannuksella. Ja hän koittaa hyötyä siitä enemmän kuin olisi tarve. Ihminen on laiska ja mukavuudenhaluinen. Alistetaan, orjuutetaan ja tuhotaan; nämä on nimenomaan avainsanat yhteiskunnan kehittymiselle ja rakentamiselle. Jos ei tapahdu alistamista, orjuuttamista ja tuhoamista, niin ei mennä ”eteenpäin” ja sehän se on kauheaa. Aikansa kun tätä on tapahtunut, päästään tähän tilaan mikä esim. tällä hetkellä on. Kehittymistä ja yhteiskunnan rakentamista onkin yhtäkkiä se, että koitetaan paikkailla, edes nimellisesti, sitä tuhoa ja kärsimystä minkä yhteiskunnan rakentaminen ja pakonomainen kehittäminen on aiheuttanut. Ja samaan aikaan jatketaan kuitenkin sitä alistamista jne. Loputon kierre siis, noidankehä.
Yhteiskunnan rakentamisen lähtökohdat riippuvat siitä, mitä aiemmista tuhoutuneista yhteiskunnista on jäänyt jäljelle. Se voi olla tietoa, materiaa tms. Kuitenkin alkuperäisimmillään ja tavallaan aidoimmillaan ihmisen yhteiskunta on aina silloin, kun se on mahdollisimman yhtä ympäröivän luonnon kanssa. Luontoa ei tarvitse holhota, kuten nykyään tehdään. Ihminen pystyy hyödyntämään luontoa saadakseen elämiseen tarvittavat perustarpeensa tyydytetyksi ilman luonnon alistamista, raiskaamista tai luonnon kahlitsemista.
Riittävän eristäytyneet alkuasukasheimot elävät tänäkin päivänä luonnon ehdoilla ja luonnossa. Mutta järjestäen, keksittyään miten luontoa voi alistaa ja käyttää ihmisen turhamaisuuden tarpeen tyydyttämiseen, alkaa tämä ”yhteiskunnan rakentaminen”, jolle ei ole olemassa mitään varsinaista tavoitetta tai päätepistettä, ei edes teoreettista. Siis pistettä, jolloin kehittyminen ja yhteiskunnan rakentaminen olisi valmis. Se on jopa mahdotonta, koska rajana tulee luonnon tuhoutuminen, joka johtaa yhteiskunnan lopulliseen romahdukseen. Ihminen ei elä ilman luontoa, vaikka suurkaupungin keskustassa voisi siltä tuntuakin. KAIKKI perustuu kuitenkin luontoon. Luonnon ”järjestys” on niin moniulotteinen ja monimutkainen, että sitä ei ole mahdollista valjastaa täydellisesti ihmisen hallintaan. Luonnossa syntyy kokoajan uutta ja kuolee vanhaa pois. Ihminen ei kykene kehittämään asioita, jotka pitävät luonnon monimuotoisuuden ja sitäkautta tapahtuvan luonnon monimuotoisuuden kehittymisen ja jatkuvan muutoksen hallinassa. Eikä tarvikaan. Luonto on tavallaan yksi kokonaisuus. Myös ihminen on osa sitä. Ihminen ei ehkä ole se tarpeellisin osa tätä kokonaisuutta, eikä välttämättä lainkaan hyödyllinen. Enemmänkin kuin pieni ihottuma tai finni; kiusallinen, mutta suht helppo parantaa.. Se ei nimittäin luonnolta vaadi kovastikaan että pyyhkäisee ihmisedustajat dinosaurusten joukkoon; ”Entiset maapallon asuttajat”. Kukaan ei jää kaipaamaan ja sinne katoaa ihmiskunnan ”huikeat” tieteen ja taiteen mestariteokset. Plumpsista vaan! Ja sinne meni! Ja jäljelle jääneitä kovakuoriaisia tai pieneliöitä ei kiinnosta lainkaan.
Suomalaisen eränkäynnin historiaa
Historiansa ja juuriensa unohtaminen, etenkin näin isosti, kuten on tapahtunut tässä eränkäyntikulttuurin tapauksessa, on aika erikoista. Ei puhuta pitkästä ajasta kun vielä eränkäynnillä oli hyvin merkittävä rooli suurelle osalle Suomen kansasta.
Elettiin luonnosta ja luonnossa.
Sittemmin tapahtui se, mikä yleensäkin tapahtuu ”kehityksen” nujertaessa alkuperäisen tavan elää; vanhaa alettiin häpeämään! Luonnosta saatava ravinto mutusteltiin puolipiilossa, mutta kerran vuodessa satamaan saapuneita appelsiineja aseteltiin näyttävästi juhlapöytään naapurien narskutellessa kateellisena hampaitaan. Muutenkin kaikki muualta tuotu oli hienoa ja ne omat perinteiset asiat olivat merkki köyhyydestä ja huonoudesta.
Samaa edustaa useimmissa kodeissa yhä vieläkin sitkeässä oleva tapa, että ”fiineimmille” vieraille haetaan ne arvoastiastot kahvipöytään. Ei kehdata käyttää niitä arkiastioita, etteivät pidä köyhinä ja sivistymättöminä. Sanotaan että ihmisen erottaa eläimestä käsitys kuolemasta, valehtelu ja suunnitelmallisuus. Edellä olevat ominaisuudet kuitenkin voi nähdä monen eläimen omaavan.
Mutta tuo itsensä ja oman elämänsä häpeäminen on asia, jota muut eläimet eivät edes osaa.
Jos oikein mietimme, että mikä rajaa tämän nykytilan tuosta entisaikojen eränkäyntikulttuurista, niin huomaamme äkkiä, että se raja-aita on todella huterasti pystyssä.
Yksi oleellinen asia on tiedonsiirto. Nykyään kun tieto on paikassa X, se on halutessa likimain samalla hetkellä missä tahansa maapallolla. Tämän mahdollistaa teknologia. Lankapuhelimet, radiopuhelimet, kännykät, tv, internet jne. Kuvittele jos ne olisi poissa; KUKAAN ei tietäisi että mikä on mielestäsi ”IHQ”:ua eikä kukaan saisi reaaliajassa lukea facebook-päivityksestäsi, että olet juuri juonut lasillisen vettä! Myös aavistuksen tärkeämpänä pidetyt asiat olisivat täysin tiedostamattomissa kun välimatka on yli huutoetäisyyden.
Ihmisellä, kuten myös monilla muilla eläimillä, on tarve rakentaa yhteiskunta. Alkukantaisimmilla ihmisilläkin on omat kulttuurinsa ja sitä kautta yhteiskunta omine sääntöineen ja järjestelmineen.
Muista eläimistä poiketen ihminen kuitenkin koittaa ”rakentaa” yhteiskuntaansa kokoajan. Sanotaan että kehityksen ja yhteiskunnan on mentävä ”eteenpäin”. Sana ”eteenpäin” tässä yhteydessä on aika omituinen, mutta perustunee ihmisen tapaan ajatella tulevaa ja mennyttä ikäänkuin eteenpäin kulkemisena ja takaisinpäin kulkemisena. Samoin kuin nykyihminen kellon keksittyään alkoi ajattelemaan ajan käsitystä eteenpäin menevänä. Tuleva on edessäpäin ja mennyt on takana. Aika hullu ajatus sinällään ja täysin väärä..
Aika ei liiku, eikä siis historiakaan.
Ihmisen loputon yhteiskunnan kehittämisen ja rakentamisen tarve tuhoaa AINA loppujen lopuksi kyseisen yhteiskunnan. Esimerkkejä on historiassa valtavat määrät ja varmastikaan kaikki eivät ole tulleet tietoon. Puheet yhteiskunnan sortumisesta on ikiajat leimattu hullunpuheeksi ja niin ne leimataan yhä ja tullaan varmasti tulevaisuudessakin leimaamaan. Aina kuitenkin muistutetaan, että historia toistaa itseään. Miksi siitä ei oteta oppia, vaikka suunnilleen kaikki sen tunnustavat?? Historiasta näkee tulevan, aika helppoa! Kehityksen huumassa ihminen kuitenkin olettaa aina olevansa juuri sen aikakauden edustaja, joka tietää miten kaiken saa hallintaansa ja maailmasta tehtyä ikuisen..
Yhteiskunnan sortumisen jälkeen aletaan rakentamaan aina uutta, se on sisäänrakennettu selviytymiskeino. Kerätään yhteisö ja laaditaan säännöt, ei se muuta tarvitse. Mutta jossain vaiheessa löytyy aina ihminen, joka keksii hyötyä muiden ihmisten tai luonnon kustannuksella. Ja hän koittaa hyötyä siitä enemmän kuin olisi tarve. Ihminen on laiska ja mukavuudenhaluinen. Alistetaan, orjuutetaan ja tuhotaan; nämä on nimenomaan avainsanat yhteiskunnan kehittymiselle ja rakentamiselle. Jos ei tapahdu alistamista, orjuuttamista ja tuhoamista, niin ei mennä ”eteenpäin” ja sehän se on kauheaa. Aikansa kun tätä on tapahtunut, päästään tähän tilaan mikä esim. tällä hetkellä on. Kehittymistä ja yhteiskunnan rakentamista onkin yhtäkkiä se, että koitetaan paikkailla, edes nimellisesti, sitä tuhoa ja kärsimystä minkä yhteiskunnan rakentaminen ja pakonomainen kehittäminen on aiheuttanut. Ja samaan aikaan jatketaan kuitenkin sitä alistamista jne. Loputon kierre siis, noidankehä.
Yhteiskunnan rakentamisen lähtökohdat riippuvat siitä, mitä aiemmista tuhoutuneista yhteiskunnista on jäänyt jäljelle. Se voi olla tietoa, materiaa tms. Kuitenkin alkuperäisimmillään ja tavallaan aidoimmillaan ihmisen yhteiskunta on aina silloin, kun se on mahdollisimman yhtä ympäröivän luonnon kanssa. Luontoa ei tarvitse holhota, kuten nykyään tehdään. Ihminen pystyy hyödyntämään luontoa saadakseen elämiseen tarvittavat perustarpeensa tyydytetyksi ilman luonnon alistamista, raiskaamista tai luonnon kahlitsemista.
Riittävän eristäytyneet alkuasukasheimot elävät tänäkin päivänä luonnon ehdoilla ja luonnossa. Mutta järjestäen, keksittyään miten luontoa voi alistaa ja käyttää ihmisen turhamaisuuden tarpeen tyydyttämiseen, alkaa tämä ”yhteiskunnan rakentaminen”, jolle ei ole olemassa mitään varsinaista tavoitetta tai päätepistettä, ei edes teoreettista. Siis pistettä, jolloin kehittyminen ja yhteiskunnan rakentaminen olisi valmis. Se on jopa mahdotonta, koska rajana tulee luonnon tuhoutuminen, joka johtaa yhteiskunnan lopulliseen romahdukseen. Ihminen ei elä ilman luontoa, vaikka suurkaupungin keskustassa voisi siltä tuntuakin. KAIKKI perustuu kuitenkin luontoon. Luonnon ”järjestys” on niin moniulotteinen ja monimutkainen, että sitä ei ole mahdollista valjastaa täydellisesti ihmisen hallintaan. Luonnossa syntyy kokoajan uutta ja kuolee vanhaa pois. Ihminen ei kykene kehittämään asioita, jotka pitävät luonnon monimuotoisuuden ja sitäkautta tapahtuvan luonnon monimuotoisuuden kehittymisen ja jatkuvan muutoksen hallinassa. Eikä tarvikaan. Luonto on tavallaan yksi kokonaisuus. Myös ihminen on osa sitä. Ihminen ei ehkä ole se tarpeellisin osa tätä kokonaisuutta, eikä välttämättä lainkaan hyödyllinen. Enemmänkin kuin pieni ihottuma tai finni; kiusallinen, mutta suht helppo parantaa.. Se ei nimittäin luonnolta vaadi kovastikaan että pyyhkäisee ihmisedustajat dinosaurusten joukkoon; ”Entiset maapallon asuttajat”. Kukaan ei jää kaipaamaan ja sinne katoaa ihmiskunnan ”huikeat” tieteen ja taiteen mestariteokset. Plumpsista vaan! Ja sinne meni! Ja jäljelle jääneitä kovakuoriaisia tai pieneliöitä ei kiinnosta lainkaan.
Suomalaisen eränkäynnin historiaa
Eränkäynti, erämies, eräretki, eräily..jne. Mitä oikeastaan tarkoittaa tuo vaikeasti muille kielille käännettävissä oleva ”erä”-sana.
Eränkävijä on kiertänyt säännöllisesti eräpolkunsa, ja kokenut reitille asettelemansa ansat. Käynyt erällä, siis; eränkävijä.
Päivien tai jopa viikkojen erämatkat eivät ole olleet elämyshakuista vapaa-ajan toimintaa, vaan totisinta totta. Eräksi on saatu lihaa, kalaa, turkiksia, nahkoja jne. Toisin sanoen; hyödykkeitä. Jotain jolla elämä on saatu helpommaksi ja ylipäätään mahdollistettu elämän jatkuminen. Eränkäyntiin perustuvaa kulttuuria sanotaan eränkäyntikulttuuriksi. Jos erä-sanan tarkoitusta lähtee etsimään siten, että miettii mikä sana kelpaisi sanan erä tilalle, on aika helppo päätyä esim. tulokseen ”metsästys”, ”jahti” tai ”saalis”. Jahtikulttuuri, jahtiretki, jahtimies. Metsästyskulttuuri.
Jahti sanahan tulee tunnetusti ruotsin sanasta ”jakt”.. vai tulisiko se sittenkin saksan ”Jagd”-sanasta? Vaiko kenties italian ”yacht-”, portugalin ”iate-” tai ehkä espanjan ”yate-” sanoista?
Vai lieneekö sittenkin niin, että tämä laajalle levivinnyt sana onkin alkuperältään sieltä, josta kyseiset maat saivat turkiksensa. Suomesta, jossa asui jahtikansa?
Yksi kokolailla silmiä avaava merkitys erä sanalle, on Viron kielen "era".
Eramaja tuonee monelle mieleen suomenkielisen erämajan. Mutta mikä tuola eramaja tai suomenkielinen erämaja on alunperin ollutkaan? Jääkauden jälkeen suomeen tultiin Virosta. Olemme alunperin aikalailla yksi ja sama kansa. Kielikin miltei sama, erot kielessä muistuttavat enemmän murre-eroja kuin täysin eri kielien eroja. Eramaja tarkoittaa vironkielessä omakotitaloa, yksityisomisteista, omaa. Ja sanalla era on merkitys, joka tarkoittaa paitsi yksityistä, myös itsenäistä.
Suomen erä-sanalle jos laitamme merkitykseksi yksityistä, itsenöäistä, omavaraista, omaa tarkoittavan merkityksen, niin huomaamme, että se sopii siihen paremmin kuin hyvin.
Nyt esimerkiksi sanat erämaa, eräalue, erätila saavat selkeämmät merkityksen. Samoin eränkäyntiä harjoittava erämies, muuttuu jonninjoutavasta jolkottelijasta itsenäiseksi ja omavaraiseksi omien asioidensa hoitajaksi.
Metsästysalueet olivat alueita, joita joku eränkävijä tai sukukunta oli "pyhitetty" käyttämään. Niiden nautinta ja käyttöoikeus oli siis jollakin lailla määritelty. Ne olivat siis ERÄalueita, erämaita. Omistettuja, eli pyhitettyjä jollekin. Varsinaista omistamistahan tuo ei tarkoittanut, vaan enemmänkin yksityistä käyttöoikeutta.
Samoin erä sanan merkitystä selventää erä-sanan liittäminen saalis-sanaan. Saalis on saatua riistaa. Se on jo saatu haltuun, jolloin se on metsästäjän omaisuutta, siis erää.
Usein kirjallisuus herkuttelee vain huimilla eräseikkailuilla ja etenkin metsästäjien vaativilla erävaelluksilla jossa karhun kanssa lyödään painia ja hirvet hiihdetään kiinni. Eränkäyntikulttuurin voimassaolon kannalta elintärkeä osa oli kuitenkin myös siellä kotioloissa. Eräretkiltä palattiin kotiin. Kota on vanha suomalaisten käyttämä asumus, jota voitiin tarpeen tullen myös siirtää. Kodasta lähdettiin eräkierrokselle ja lopulta palattiin ”kotiin”, eli useamman kodan muodostamaan paikkaan. Kotaa pysyvämpiä asumuksia olivat hirsikodat ja savupirtit. Kodat ja turvekammit säilyivät etenkin pohjoisen lappalaisilla käytössä vielä pitkään tilapäisinä majoituspaikkoina ja yhä vieläkin kotaan törmää silloin tällöin lapinreissulla ja useissa vaeltajien suosimissa kansallis- ja luonnopuistoissa on esim. turvekotia, joissa saa yöpyä. Ihan samoin ovat yksinkertaiset hirsipirtitkin kovasti mieltä lämmittäviä eteläisemmässä suomessa. Nykyään tosin hommaa pilaamaan on noussut erilaiset mutterikodat ja muut grillikatokset, joilla ei ole mitään tekemistä muinaisten suomalaisten asumusten kanssa.
Metsämiesten palattua asumuksiinsa, oli edessä saaliiden loppukäsittelyt ja säilöminen. Liha savustettiin, suolattiin, kuivattiin tai hapatettiin, jotta se säilyisi syömäkelpoisena pidempään. Suola oli harvinainen aines, mutta saatavuuden helpotuttua se nousi säilömisen suhteen ensiarvoisen tärkeäksi. Muut mausteet nousivat suosioon lähinnä siksi, että niillä saatiin härskiintyneen lihan maku peittoon. Etenkin suola ja muut mausteet pitivät yllä ulkomaankauppaa, jossa turkiksia, tervaa ja muita luonnonantimia vaihdettiin ulkolaisiin mausteisiin, teräksiin ja muihin kotomaassa vaikeasti saatavilla oleviin hyödykkeisiin.
Paitsi riistan liha, niin myös muut metsästä saatavat hyödykkeet olivat tärkeässä asemassa. Etenkin marjat kuuluivat suomalaisen ruokavalioon tasavertaisesti riistan ja kalan kanssa. Tärkkelyspitoiset juuret toivat lisäksi energiapitoista täydennystä ruokavalioon.
Eränkäyntikulttuuria voidaan pitää hyvinkin omavaraisena kultuurina.
Turkikset olivat elintärkeä tuote, joiden eristysominaisuuksien ansiosta kylmästä talvesta selviydyttiin. Paitsi että turkikset lämmittivät vartaloa ne lämmittivät myös mieltä, etenkin silloin kun ylimääriset turkikset saatiin lastattua ja myytyä. Turkikset olivat tärkein myyntiartikkeli suomessa muinaisina aikoina. Turkiksia vaihdettiin mausteiden lisäksi mm. kankaisiin, teräkseen, hevosiin jne.
Muinainen turkismetsästäjä saattoi jättää esim. kalastuksen pois omista toimistaan ja keskittyä turkiseläinten pyyntiin. Ylimääräiset turkikset hän vaihtoi kalastukseen keskittyneen henkilön kanssa kalaan.
Aikoinaan taljat olivat tavallaan rahayksikkö, tai samankaltainen kuin nykyään ymmärretään raha. Sana raha on silloin tällöin luettu juurikin oravannahka-sanan lyhennelmäksi. Varmaa tietoa siitä ei ole ja ehkä fiksumpi oletus voisi olla, että sana raha on ollut olemassa jo ennen tätä meidän nykyrahaamme ja se on tarkoittanut kaikkea vaihtotaloudessa käytettyä vaihdettavaksi tarkoitettua asiaa. Vanhaa kieltä on sana skraha ja se on tarkoittanut nimenomaan oravannahkaa.
Kenties raha sana on peruja vaihtotalouden ajoilta? ”Vaihraha tuo kirves tähä ristikettu-turkkiin..”
Eri turkiksilla oli oma arvonsa ja tavallaan pienimpänä yksikkönä toimi oravannahka.
Oravannahkoja käytettiin maksuvälineenä nipuissa. 10kpl nippu on tikkuri ja niitä menee kiihtelykseen 4. Tuollainen 40 oravannahan nippu toi vaihturina arvokkaampaan turkikseen. Eri eläinten turkiksilla oli eri arvo. 6 kärpännahkaa vastasi 10-15 oravannahkaa.
Kullakin eläinlajilla oli vielä omat laatuluokituksensa. Näädännahkoja oli montaa eri arvoista, riippuen värisävyistä. Punakettu, mustakettu, ristikettu jne kaikki samaa lajia, mutta tyystin eri arvoisia turkiksia. Eipä taitaisi monikaan nykyajan metsästäjä ensinäkemältä osata edes erottaa erilaisia pienia eroja turkiksissa.
Eränkäynti nykyään
Tänä päivänäkin metsästä haetaan niin riistaa kuin marjoja ja sieniä jne. Varsinainen eränkäyntikulttuurin aika on kuitenkin historiaa. Jokunen yksittäinen henkilö toki yhä tänäpäivänäkin tienaa elantonsa suoraan metsästä, mutta yhteiskuntarakenteemme ei mahdollista täydellistä omavaraisuutta ilma, että joutuu rajoittamaan elämäänsä säädösten ja lakien vuoksi, jotka on säädetty nimenomaan tällaista yhteiskuntaa varten, jossa nyt elämme.
Joka toinen metsästysseura on nimennyt seuransa ”eräilijöiksi”, ”erämiehiksi”, ”eränkävijöiksi” jne. Vaeltajat ja retkeilijät tekevät ”eräretkiä” ja partiolaiset ja lukuisat muut ryhmittymät kutsuvat itseään "erämiehiksi ja -naisiksi". Sana ERÄ on kokenut kovan inflaation.. Sen merkitys on useimmille mitätön ja sanaa käytetään huoletta miltei mistä tahansa vähänkään metsään liittyvästä toiminnasta. Todellisuudessahan tuo ”erä”-sanan merkitys kattaa niin valtavan määrän erilaista tietotaitoa, toimintaa ja tapaa, että nykypäivän metsästys, retkeily, kalastus, jne. ovat kukin vain yksi pienen pieni osa-alue perinteiseen eränkäyntikulttuuriin liittyvistä aiheista. Useimmiten näitä harrastetaan vieläpä niin modernein välinein ja tavoin, että yhteys todelliseen eräperinteeseen on kaukana tai jopa tyystin poikki.
Eräperinneharrastus tänä päivänä
Englanninkieliset termit; bushcraft ja survival lienevät monille tuttuja. Ne saattavat joillekin tuoda mieleen puolisotilaallisen ramboilun, mutta tästä ei nykyään likimainkaan aina ole kyse. Useimmiten kyse on luonnossa tapahtuvista erätaitoihin liittyvistä harrastuksista.
Muutamalla sanalla haluan selvittää eroa bushcraftin ja survivalin sekä vielä erillisenä osana olevan eräperinne-harrastuksen suhteen. Ajatukset ovat omiani ja jokaisella on oikeus olla eri mieltä;
Bushcraft
on nimensä mukaisesti "puskataitoja".. Ja homman ajatuksena on omata tietotaito joka tekee luonnossa olemisen ja elämisen mahdolliseksi ja mahdollisimman turvalliseksi ja helpoksi. Bushcraftissa tarkoituksena ei ole kaikin keinoin päästä pois metsästä sivistyksen pariin, vaan omatessaan riittävän tietotaidon, voi maasto-oloissa selvitä likimain niin pitkään kuin tahtoo.
Bushcraft on maailmalla kovasti suosiota saavuttanut harrastus, jossa nykyteknologia ja vanhat erätaidot paiskaavat kättä sovussa.
Tarkoitus ei ole paneutua tiukasti muinaisiin erätaitoihin, vaan soveltaen käytetään nykyaikaisia materiaaleja, teknologiaa kuin vanhoja konstejakin.
Tietynlainen vapaus ja harrastuksen aloittamisen helppous, on tehnyt tämän harastuksen erittäin suosituksi. Toisaalta suosio on saanut myös kierot markkinamiehet liikkeelle ja netin syövereistä pumpsahtelee kovin heppoisella tietotaidolla varustettuja bushcraft-mestareita tämän tästä, joilla on kuin sattumalta myynnissä jotain väkisin keksittyä tilpehööriä.
Survival
mielletään erilliseksi opiksi, jossa tavoitteena on selviytyä pois erilaisista hätä- ja ääritilanteista, usein vielä keinoja kaihtamatta. Survival-nimeen liitetään usein hyvinkin militantti toiminta, joka sekin pitää paikkansa vain harvoissa tapauksissa.
Survival-termi kattaa joissakin yhteyksissä kaikenlaisen selviytymisen poikkeusoloissa. Luonnonkatastrofit, sodat, talouden romahtaminen..jne. Eli se kattaa kaikenlaiset ääritilanteet, myös urbaanissa ympäristössä.
Survival-toimintaan kuuluu olennaisena osana luonnosta selviytyminen. Harjoitellaan ja testaillaan taitoja ja sietokykyä selvitä tietty aika luonnossa vajavaisella varustuksella. Survivalissakin käytetään hyväksi muinaisia eränkäyntitaitoja soveltaen niitä olemassaolevaan ympäristöön ja varustukseen. Osa survivalisteista on keskittynyt etenkin luonnonoloissa toimimiseen.
Alunperin ”survival” sana tupsahti Suomeen eräperinne-kirjailija, perinne-ja muinaisruoka-ekspertti ja luonnossa selviämiskouluttaja -legenda Turkka J Aaltosen luotsaamana.
Tuolloin käytettiin luonnossa erämiestaitojen opiskelusta termiä ”survival”. Nykyisin survival-termin merkitys on muuttunut, mutta silloin sillä tarkoitettiin myös perinteiset erätaitojen harrastamista. Aaltosen perustama Suomen Survival Kilta aloitti myös ns. luonnossa selviytymis-kurssit, jotka nykyisin tunnetaan ”ulkoilun turvallisuus kursseina”.
Nykyisin Survival Kilta toimii yhä ja jatkaa alan toimijana kurssittaen ihmisiä ja keräten tietoa. Killan toiminta poikkeaa hieman nykypäivän tiukemman määrittelyn saaneesta ”survivalismista”, kuin myös suosituksi nousseesta ”bushcraftista” sekä myös puhtaaseen eränkäyntikulttuurin aikaiseen toimintaan tähtäävästä ”eräperinne-harrastuksesta”, muodostaen oman lisänsä hienoihin ulkoilmaharrastuksiin.
Eräperinne
keskittyy suomalaisen eränkäyntikulttuurin aikaisen toiminnan ja elämisen tutkimiseen, harjoitteluun ja esille tuontiin. Aidon ja alkuperäisen eränkäyntikulttuurin ymmärtämisen julkituominen on tärkeä osa tämän alkuperäisen kulttuurimme elävöittämisessä.
Harjoittelemalla ja opiskelemalla muinaisia kulttuureita, primitiivisiä tekniikoita ja luonnontuntemusta, saavutetaan tietotaito, jonka avulla ei ollakaan enää riippuvaisia kaupallisista varusteista. Luonnonmateriaalien hyödyntämisellä niin muonan, varusteiden, majotteiden kuin esim. metsästystarvikkeidenkin osalta voidaan siis saavuttaa aika pitkälti täydellinen omavaraisuus.
Tässä harrastuksessa ei yritetä väittää, että vasan tuoreesta nahasta kääritty ”kissa” eli kannettava pussukka, olisi PARAS kantolaite, vaan pyritään ymmärtämään miksi se on ollut käytössä. Samoin ei kukaan väitä, että havupeti olisi PAREMPI makuualusta, kuin akkukäyttöinen lämmitettävä makuualusta, vaan tarkoituksena on sisäistää muinaisen eränkävijän tarkoitusperiä ja samaistua tuon aikaiseen elämään, jotta yhteys luontoon aukenisi vielä paremmin.
Tutustumalla syvemmin eränkäyntikulttuurin aikaiseen elääntapaan, materiaalien käyttöön, varusteisiin, ruoan hankkimiseen, valmistamiseen ja säilöntään jne. sisäistetään muinaisen erämiehen ajatusmaailmaa. Uusia erätaitoja, varusteita, materiaalin käyttötapoja, ruoka-aineita, ruoanvalmistus-tapoja jne voidaan kehitellä yhä samalta pohjalta, jolta muinainen erämieskin niitä kehitteli, ensin pitää kuitenkin ymmärtää, miltä pohjalta ponnistetaan. Uuden erätaidon keksiminen muinaisen eränkävijän tapaan, vaatii sen, että osaa plokkailla ajatuksistaan pois mahdollisimman paljon nykymaailman ajatuksiin vaikuttaneita asioita.
Tulisiko muinaiselle erämiehelle mieleen kehitellä nykyisen moottorisahan mallinen kapistus, jos hän on ikänsä käyttänyt vain pokasahaa? Vai olisiko tuohikäärössä luonnosteltuna sittenkin enemmän pokasahan malliin perustuva aparaatti!
Kyse ei ole siis historiallisten asioiden pelkästä kopioimisesta, vaan enemmäkin elämäntavan omaksumisesta ja ymmärtämisestä.
Tavallaan eräperinne-harrastaja vaikuttaa jopa puolifanaattiselta, kulkiessaan vuohennahasta ompelemansa peite päällään ja suoraan luonnosta saamistaan materiaaleista kyhäämänsä kantolaite selässään. Teltan sijaan hän majoittuu puiden tukemaan, havuilla katettuun suojaansa ja teräksisten risupolttimien sijaan suojaa avonuotionsa kivillä.
Eräperinne-harrastaja siis pyrkii saavuttamaan tilan, jossa hän ei välttämättä tarvitse mitään muuta kuin ympäröivän luonnon tarjoaman ravinnon, suojan ja materiaalin, elääkseen täysipainoista elämää.
Historian tutkiminen ja tunteminen tulevat miltei itsestään tämän harrastuksen myötä;
miten ennen kalastettiin? Harrastaja etsii aiheesta tietoa ja sisäistää samalla aihetta sivuavaa muutakin tietoa. Liistekatiskoiden ja launien merkitykset muuttuvat hassuista sanoista tärkeiksi yksityiskohdiksi, jotka jatkavat tiedonjanoa. Millä launia uitettiin ennen siimojen keksimistä? Luonnonsidosaineisiin perehtyminen alkaa.. Niiniköysi, nokoskuitu, pajunkuori..jne. Paistettiinko saatu kala? Vai keitettiinkö? Mitä jos ei ollut metallista keittoastiaa? Miten tulet tehtiin? Entä jos kalaa tuli yli tarpeiden? Heitettiinkäö pois vai säilöttiinkö? Miten?
Jne jne..
Harrastuksesta tekee hauskan se, että tänäpäivänä tietoa on saatavilla ja olomme ovat turvatut. Voimme siis opiskella paljon enemmän kuin se muinainen erämies. Hänellä oli oppi tullut pakon sanelemana, mutta me voimme jopa kokeilla erilaisia tekniikoita ja materiaaleja, ilman pakottavaa tarvetta.
Suomen Eräperinneyhdistys ry
Suomen Eräperinneyhdistys ry on nimenomaan suomalaisen eränkäyntikulttuurin aikaisiin eräperinteisiin keskittynyt yhdistys. Sen jäsenistö kokoaa tietoja, harjoittelee taitoja ja järjestää myös aiheeseen liittyviä kursseja, joissa käydään läpi moninaisia erätaitoja ja -tietoja. Tapaamisia järjestellään joskus hyvinkin vapaamuotoisesti, jolloin ei moitita goreteksiin pukeutumisia tai gps-laitteiden räpläämisiä. Toki useimmissa tapaamisissamme pyrimme kaihtamaan moderneja materiaaleja ja tekniikkaa ja keskitymme eränkäyntikulttuurin aikaisiin materiaaleihin ja toimintatapoihin omassa toiminnassamme.
Asiasta kiinnostuneet voivat tutkailla Suomen Eräperinneyhdistys ry:n kotisivuja
http://www.sepy.fi
Sivuilla pyritään ilmoittelemaan tulevista kursseista ym. Osaan yhdistyksen omista kursseista otetaan aina muutamia ulkopuolisiakin mukaan pientä korvausta vastaan.
Yhdistyksen periaatteista ja toiminnasta kerrotaan sivuilla, samoin kuin jäseneksi pääsemisestä.
Järjestän eräperinteisiin liittyvää, käytäntöön perustuvaa opetusta myös yritykseni nimissä. Kurssitus tapahtuu maasto-oloissa ja opetuksessani painotan aina oppimista käytännön kautta. Koulutukseni ei ole tarkoitettu riehakkaiksi polttariporukoiden keekoiluiksi, vaan tarkoitus on jakaa tietoa ja taitoa niille, jotka aiheesta ovat aidon kiinnostuneita ja innostuneita.
Eränkävijä on kiertänyt säännöllisesti eräpolkunsa, ja kokenut reitille asettelemansa ansat. Käynyt erällä, siis; eränkävijä.
Päivien tai jopa viikkojen erämatkat eivät ole olleet elämyshakuista vapaa-ajan toimintaa, vaan totisinta totta. Eräksi on saatu lihaa, kalaa, turkiksia, nahkoja jne. Toisin sanoen; hyödykkeitä. Jotain jolla elämä on saatu helpommaksi ja ylipäätään mahdollistettu elämän jatkuminen. Eränkäyntiin perustuvaa kulttuuria sanotaan eränkäyntikulttuuriksi. Jos erä-sanan tarkoitusta lähtee etsimään siten, että miettii mikä sana kelpaisi sanan erä tilalle, on aika helppo päätyä esim. tulokseen ”metsästys”, ”jahti” tai ”saalis”. Jahtikulttuuri, jahtiretki, jahtimies. Metsästyskulttuuri.
Jahti sanahan tulee tunnetusti ruotsin sanasta ”jakt”.. vai tulisiko se sittenkin saksan ”Jagd”-sanasta? Vaiko kenties italian ”yacht-”, portugalin ”iate-” tai ehkä espanjan ”yate-” sanoista?
Vai lieneekö sittenkin niin, että tämä laajalle levivinnyt sana onkin alkuperältään sieltä, josta kyseiset maat saivat turkiksensa. Suomesta, jossa asui jahtikansa?
Yksi kokolailla silmiä avaava merkitys erä sanalle, on Viron kielen "era".
Eramaja tuonee monelle mieleen suomenkielisen erämajan. Mutta mikä tuola eramaja tai suomenkielinen erämaja on alunperin ollutkaan? Jääkauden jälkeen suomeen tultiin Virosta. Olemme alunperin aikalailla yksi ja sama kansa. Kielikin miltei sama, erot kielessä muistuttavat enemmän murre-eroja kuin täysin eri kielien eroja. Eramaja tarkoittaa vironkielessä omakotitaloa, yksityisomisteista, omaa. Ja sanalla era on merkitys, joka tarkoittaa paitsi yksityistä, myös itsenäistä.
Suomen erä-sanalle jos laitamme merkitykseksi yksityistä, itsenöäistä, omavaraista, omaa tarkoittavan merkityksen, niin huomaamme, että se sopii siihen paremmin kuin hyvin.
Nyt esimerkiksi sanat erämaa, eräalue, erätila saavat selkeämmät merkityksen. Samoin eränkäyntiä harjoittava erämies, muuttuu jonninjoutavasta jolkottelijasta itsenäiseksi ja omavaraiseksi omien asioidensa hoitajaksi.
Metsästysalueet olivat alueita, joita joku eränkävijä tai sukukunta oli "pyhitetty" käyttämään. Niiden nautinta ja käyttöoikeus oli siis jollakin lailla määritelty. Ne olivat siis ERÄalueita, erämaita. Omistettuja, eli pyhitettyjä jollekin. Varsinaista omistamistahan tuo ei tarkoittanut, vaan enemmänkin yksityistä käyttöoikeutta.
Samoin erä sanan merkitystä selventää erä-sanan liittäminen saalis-sanaan. Saalis on saatua riistaa. Se on jo saatu haltuun, jolloin se on metsästäjän omaisuutta, siis erää.
Usein kirjallisuus herkuttelee vain huimilla eräseikkailuilla ja etenkin metsästäjien vaativilla erävaelluksilla jossa karhun kanssa lyödään painia ja hirvet hiihdetään kiinni. Eränkäyntikulttuurin voimassaolon kannalta elintärkeä osa oli kuitenkin myös siellä kotioloissa. Eräretkiltä palattiin kotiin. Kota on vanha suomalaisten käyttämä asumus, jota voitiin tarpeen tullen myös siirtää. Kodasta lähdettiin eräkierrokselle ja lopulta palattiin ”kotiin”, eli useamman kodan muodostamaan paikkaan. Kotaa pysyvämpiä asumuksia olivat hirsikodat ja savupirtit. Kodat ja turvekammit säilyivät etenkin pohjoisen lappalaisilla käytössä vielä pitkään tilapäisinä majoituspaikkoina ja yhä vieläkin kotaan törmää silloin tällöin lapinreissulla ja useissa vaeltajien suosimissa kansallis- ja luonnopuistoissa on esim. turvekotia, joissa saa yöpyä. Ihan samoin ovat yksinkertaiset hirsipirtitkin kovasti mieltä lämmittäviä eteläisemmässä suomessa. Nykyään tosin hommaa pilaamaan on noussut erilaiset mutterikodat ja muut grillikatokset, joilla ei ole mitään tekemistä muinaisten suomalaisten asumusten kanssa.
Metsämiesten palattua asumuksiinsa, oli edessä saaliiden loppukäsittelyt ja säilöminen. Liha savustettiin, suolattiin, kuivattiin tai hapatettiin, jotta se säilyisi syömäkelpoisena pidempään. Suola oli harvinainen aines, mutta saatavuuden helpotuttua se nousi säilömisen suhteen ensiarvoisen tärkeäksi. Muut mausteet nousivat suosioon lähinnä siksi, että niillä saatiin härskiintyneen lihan maku peittoon. Etenkin suola ja muut mausteet pitivät yllä ulkomaankauppaa, jossa turkiksia, tervaa ja muita luonnonantimia vaihdettiin ulkolaisiin mausteisiin, teräksiin ja muihin kotomaassa vaikeasti saatavilla oleviin hyödykkeisiin.
Paitsi riistan liha, niin myös muut metsästä saatavat hyödykkeet olivat tärkeässä asemassa. Etenkin marjat kuuluivat suomalaisen ruokavalioon tasavertaisesti riistan ja kalan kanssa. Tärkkelyspitoiset juuret toivat lisäksi energiapitoista täydennystä ruokavalioon.
Eränkäyntikulttuuria voidaan pitää hyvinkin omavaraisena kultuurina.
Turkikset olivat elintärkeä tuote, joiden eristysominaisuuksien ansiosta kylmästä talvesta selviydyttiin. Paitsi että turkikset lämmittivät vartaloa ne lämmittivät myös mieltä, etenkin silloin kun ylimääriset turkikset saatiin lastattua ja myytyä. Turkikset olivat tärkein myyntiartikkeli suomessa muinaisina aikoina. Turkiksia vaihdettiin mausteiden lisäksi mm. kankaisiin, teräkseen, hevosiin jne.
Muinainen turkismetsästäjä saattoi jättää esim. kalastuksen pois omista toimistaan ja keskittyä turkiseläinten pyyntiin. Ylimääräiset turkikset hän vaihtoi kalastukseen keskittyneen henkilön kanssa kalaan.
Aikoinaan taljat olivat tavallaan rahayksikkö, tai samankaltainen kuin nykyään ymmärretään raha. Sana raha on silloin tällöin luettu juurikin oravannahka-sanan lyhennelmäksi. Varmaa tietoa siitä ei ole ja ehkä fiksumpi oletus voisi olla, että sana raha on ollut olemassa jo ennen tätä meidän nykyrahaamme ja se on tarkoittanut kaikkea vaihtotaloudessa käytettyä vaihdettavaksi tarkoitettua asiaa. Vanhaa kieltä on sana skraha ja se on tarkoittanut nimenomaan oravannahkaa.
Kenties raha sana on peruja vaihtotalouden ajoilta? ”Vaihraha tuo kirves tähä ristikettu-turkkiin..”
Eri turkiksilla oli oma arvonsa ja tavallaan pienimpänä yksikkönä toimi oravannahka.
Oravannahkoja käytettiin maksuvälineenä nipuissa. 10kpl nippu on tikkuri ja niitä menee kiihtelykseen 4. Tuollainen 40 oravannahan nippu toi vaihturina arvokkaampaan turkikseen. Eri eläinten turkiksilla oli eri arvo. 6 kärpännahkaa vastasi 10-15 oravannahkaa.
Kullakin eläinlajilla oli vielä omat laatuluokituksensa. Näädännahkoja oli montaa eri arvoista, riippuen värisävyistä. Punakettu, mustakettu, ristikettu jne kaikki samaa lajia, mutta tyystin eri arvoisia turkiksia. Eipä taitaisi monikaan nykyajan metsästäjä ensinäkemältä osata edes erottaa erilaisia pienia eroja turkiksissa.
Eränkäynti nykyään
Tänä päivänäkin metsästä haetaan niin riistaa kuin marjoja ja sieniä jne. Varsinainen eränkäyntikulttuurin aika on kuitenkin historiaa. Jokunen yksittäinen henkilö toki yhä tänäpäivänäkin tienaa elantonsa suoraan metsästä, mutta yhteiskuntarakenteemme ei mahdollista täydellistä omavaraisuutta ilma, että joutuu rajoittamaan elämäänsä säädösten ja lakien vuoksi, jotka on säädetty nimenomaan tällaista yhteiskuntaa varten, jossa nyt elämme.
Joka toinen metsästysseura on nimennyt seuransa ”eräilijöiksi”, ”erämiehiksi”, ”eränkävijöiksi” jne. Vaeltajat ja retkeilijät tekevät ”eräretkiä” ja partiolaiset ja lukuisat muut ryhmittymät kutsuvat itseään "erämiehiksi ja -naisiksi". Sana ERÄ on kokenut kovan inflaation.. Sen merkitys on useimmille mitätön ja sanaa käytetään huoletta miltei mistä tahansa vähänkään metsään liittyvästä toiminnasta. Todellisuudessahan tuo ”erä”-sanan merkitys kattaa niin valtavan määrän erilaista tietotaitoa, toimintaa ja tapaa, että nykypäivän metsästys, retkeily, kalastus, jne. ovat kukin vain yksi pienen pieni osa-alue perinteiseen eränkäyntikulttuuriin liittyvistä aiheista. Useimmiten näitä harrastetaan vieläpä niin modernein välinein ja tavoin, että yhteys todelliseen eräperinteeseen on kaukana tai jopa tyystin poikki.
Eräperinneharrastus tänä päivänä
Englanninkieliset termit; bushcraft ja survival lienevät monille tuttuja. Ne saattavat joillekin tuoda mieleen puolisotilaallisen ramboilun, mutta tästä ei nykyään likimainkaan aina ole kyse. Useimmiten kyse on luonnossa tapahtuvista erätaitoihin liittyvistä harrastuksista.
Muutamalla sanalla haluan selvittää eroa bushcraftin ja survivalin sekä vielä erillisenä osana olevan eräperinne-harrastuksen suhteen. Ajatukset ovat omiani ja jokaisella on oikeus olla eri mieltä;
Bushcraft
on nimensä mukaisesti "puskataitoja".. Ja homman ajatuksena on omata tietotaito joka tekee luonnossa olemisen ja elämisen mahdolliseksi ja mahdollisimman turvalliseksi ja helpoksi. Bushcraftissa tarkoituksena ei ole kaikin keinoin päästä pois metsästä sivistyksen pariin, vaan omatessaan riittävän tietotaidon, voi maasto-oloissa selvitä likimain niin pitkään kuin tahtoo.
Bushcraft on maailmalla kovasti suosiota saavuttanut harrastus, jossa nykyteknologia ja vanhat erätaidot paiskaavat kättä sovussa.
Tarkoitus ei ole paneutua tiukasti muinaisiin erätaitoihin, vaan soveltaen käytetään nykyaikaisia materiaaleja, teknologiaa kuin vanhoja konstejakin.
Tietynlainen vapaus ja harrastuksen aloittamisen helppous, on tehnyt tämän harastuksen erittäin suosituksi. Toisaalta suosio on saanut myös kierot markkinamiehet liikkeelle ja netin syövereistä pumpsahtelee kovin heppoisella tietotaidolla varustettuja bushcraft-mestareita tämän tästä, joilla on kuin sattumalta myynnissä jotain väkisin keksittyä tilpehööriä.
Survival
mielletään erilliseksi opiksi, jossa tavoitteena on selviytyä pois erilaisista hätä- ja ääritilanteista, usein vielä keinoja kaihtamatta. Survival-nimeen liitetään usein hyvinkin militantti toiminta, joka sekin pitää paikkansa vain harvoissa tapauksissa.
Survival-termi kattaa joissakin yhteyksissä kaikenlaisen selviytymisen poikkeusoloissa. Luonnonkatastrofit, sodat, talouden romahtaminen..jne. Eli se kattaa kaikenlaiset ääritilanteet, myös urbaanissa ympäristössä.
Survival-toimintaan kuuluu olennaisena osana luonnosta selviytyminen. Harjoitellaan ja testaillaan taitoja ja sietokykyä selvitä tietty aika luonnossa vajavaisella varustuksella. Survivalissakin käytetään hyväksi muinaisia eränkäyntitaitoja soveltaen niitä olemassaolevaan ympäristöön ja varustukseen. Osa survivalisteista on keskittynyt etenkin luonnonoloissa toimimiseen.
Alunperin ”survival” sana tupsahti Suomeen eräperinne-kirjailija, perinne-ja muinaisruoka-ekspertti ja luonnossa selviämiskouluttaja -legenda Turkka J Aaltosen luotsaamana.
Tuolloin käytettiin luonnossa erämiestaitojen opiskelusta termiä ”survival”. Nykyisin survival-termin merkitys on muuttunut, mutta silloin sillä tarkoitettiin myös perinteiset erätaitojen harrastamista. Aaltosen perustama Suomen Survival Kilta aloitti myös ns. luonnossa selviytymis-kurssit, jotka nykyisin tunnetaan ”ulkoilun turvallisuus kursseina”.
Nykyisin Survival Kilta toimii yhä ja jatkaa alan toimijana kurssittaen ihmisiä ja keräten tietoa. Killan toiminta poikkeaa hieman nykypäivän tiukemman määrittelyn saaneesta ”survivalismista”, kuin myös suosituksi nousseesta ”bushcraftista” sekä myös puhtaaseen eränkäyntikulttuurin aikaiseen toimintaan tähtäävästä ”eräperinne-harrastuksesta”, muodostaen oman lisänsä hienoihin ulkoilmaharrastuksiin.
Eräperinne
keskittyy suomalaisen eränkäyntikulttuurin aikaisen toiminnan ja elämisen tutkimiseen, harjoitteluun ja esille tuontiin. Aidon ja alkuperäisen eränkäyntikulttuurin ymmärtämisen julkituominen on tärkeä osa tämän alkuperäisen kulttuurimme elävöittämisessä.
Harjoittelemalla ja opiskelemalla muinaisia kulttuureita, primitiivisiä tekniikoita ja luonnontuntemusta, saavutetaan tietotaito, jonka avulla ei ollakaan enää riippuvaisia kaupallisista varusteista. Luonnonmateriaalien hyödyntämisellä niin muonan, varusteiden, majotteiden kuin esim. metsästystarvikkeidenkin osalta voidaan siis saavuttaa aika pitkälti täydellinen omavaraisuus.
Tässä harrastuksessa ei yritetä väittää, että vasan tuoreesta nahasta kääritty ”kissa” eli kannettava pussukka, olisi PARAS kantolaite, vaan pyritään ymmärtämään miksi se on ollut käytössä. Samoin ei kukaan väitä, että havupeti olisi PAREMPI makuualusta, kuin akkukäyttöinen lämmitettävä makuualusta, vaan tarkoituksena on sisäistää muinaisen eränkävijän tarkoitusperiä ja samaistua tuon aikaiseen elämään, jotta yhteys luontoon aukenisi vielä paremmin.
Tutustumalla syvemmin eränkäyntikulttuurin aikaiseen elääntapaan, materiaalien käyttöön, varusteisiin, ruoan hankkimiseen, valmistamiseen ja säilöntään jne. sisäistetään muinaisen erämiehen ajatusmaailmaa. Uusia erätaitoja, varusteita, materiaalin käyttötapoja, ruoka-aineita, ruoanvalmistus-tapoja jne voidaan kehitellä yhä samalta pohjalta, jolta muinainen erämieskin niitä kehitteli, ensin pitää kuitenkin ymmärtää, miltä pohjalta ponnistetaan. Uuden erätaidon keksiminen muinaisen eränkävijän tapaan, vaatii sen, että osaa plokkailla ajatuksistaan pois mahdollisimman paljon nykymaailman ajatuksiin vaikuttaneita asioita.
Tulisiko muinaiselle erämiehelle mieleen kehitellä nykyisen moottorisahan mallinen kapistus, jos hän on ikänsä käyttänyt vain pokasahaa? Vai olisiko tuohikäärössä luonnosteltuna sittenkin enemmän pokasahan malliin perustuva aparaatti!
Kyse ei ole siis historiallisten asioiden pelkästä kopioimisesta, vaan enemmäkin elämäntavan omaksumisesta ja ymmärtämisestä.
Tavallaan eräperinne-harrastaja vaikuttaa jopa puolifanaattiselta, kulkiessaan vuohennahasta ompelemansa peite päällään ja suoraan luonnosta saamistaan materiaaleista kyhäämänsä kantolaite selässään. Teltan sijaan hän majoittuu puiden tukemaan, havuilla katettuun suojaansa ja teräksisten risupolttimien sijaan suojaa avonuotionsa kivillä.
Eräperinne-harrastaja siis pyrkii saavuttamaan tilan, jossa hän ei välttämättä tarvitse mitään muuta kuin ympäröivän luonnon tarjoaman ravinnon, suojan ja materiaalin, elääkseen täysipainoista elämää.
Historian tutkiminen ja tunteminen tulevat miltei itsestään tämän harrastuksen myötä;
miten ennen kalastettiin? Harrastaja etsii aiheesta tietoa ja sisäistää samalla aihetta sivuavaa muutakin tietoa. Liistekatiskoiden ja launien merkitykset muuttuvat hassuista sanoista tärkeiksi yksityiskohdiksi, jotka jatkavat tiedonjanoa. Millä launia uitettiin ennen siimojen keksimistä? Luonnonsidosaineisiin perehtyminen alkaa.. Niiniköysi, nokoskuitu, pajunkuori..jne. Paistettiinko saatu kala? Vai keitettiinkö? Mitä jos ei ollut metallista keittoastiaa? Miten tulet tehtiin? Entä jos kalaa tuli yli tarpeiden? Heitettiinkäö pois vai säilöttiinkö? Miten?
Jne jne..
Harrastuksesta tekee hauskan se, että tänäpäivänä tietoa on saatavilla ja olomme ovat turvatut. Voimme siis opiskella paljon enemmän kuin se muinainen erämies. Hänellä oli oppi tullut pakon sanelemana, mutta me voimme jopa kokeilla erilaisia tekniikoita ja materiaaleja, ilman pakottavaa tarvetta.
Suomen Eräperinneyhdistys ry
Suomen Eräperinneyhdistys ry on nimenomaan suomalaisen eränkäyntikulttuurin aikaisiin eräperinteisiin keskittynyt yhdistys. Sen jäsenistö kokoaa tietoja, harjoittelee taitoja ja järjestää myös aiheeseen liittyviä kursseja, joissa käydään läpi moninaisia erätaitoja ja -tietoja. Tapaamisia järjestellään joskus hyvinkin vapaamuotoisesti, jolloin ei moitita goreteksiin pukeutumisia tai gps-laitteiden räpläämisiä. Toki useimmissa tapaamisissamme pyrimme kaihtamaan moderneja materiaaleja ja tekniikkaa ja keskitymme eränkäyntikulttuurin aikaisiin materiaaleihin ja toimintatapoihin omassa toiminnassamme.
Asiasta kiinnostuneet voivat tutkailla Suomen Eräperinneyhdistys ry:n kotisivuja
http://www.sepy.fi
Sivuilla pyritään ilmoittelemaan tulevista kursseista ym. Osaan yhdistyksen omista kursseista otetaan aina muutamia ulkopuolisiakin mukaan pientä korvausta vastaan.
Yhdistyksen periaatteista ja toiminnasta kerrotaan sivuilla, samoin kuin jäseneksi pääsemisestä.
Järjestän eräperinteisiin liittyvää, käytäntöön perustuvaa opetusta myös yritykseni nimissä. Kurssitus tapahtuu maasto-oloissa ja opetuksessani painotan aina oppimista käytännön kautta. Koulutukseni ei ole tarkoitettu riehakkaiksi polttariporukoiden keekoiluiksi, vaan tarkoitus on jakaa tietoa ja taitoa niille, jotka aiheesta ovat aidon kiinnostuneita ja innostuneita.
Hyvää asiaa
VastaaPoista